Vihreä saari

No nyt on toiseksi viimeinen päivä pistää hakemukset lähtölupaa varten menemään. Onneksi laitoin ne jo aiemmin tällä viikolla niin ei tarvitse panikoida. Homma oli vielä monimutkaisempi kuin luulin ja miun piti käydä otattamassa passikuvat ja vaikka mitä että sain kaikki tarvittavat paperit kasaan. Noh, mutta nyt vaan odotellaan, ja lupasin tässä paperien lähettelyn jälkeen kertoa, minne kauas olen hakemassa.

En oikeastaan edes kovin kauas, vaan ihan tuonne Atlantin seudulle. Ohoh, Atlantti on näköjään nyt seutu eikä meri... aargh olen flunssassa enkä kovin älykkäässä tilassa. Noh, hain siis Irlantiin. Heti kun sain tietää, että neidän koulullamme on yhteistyökoulu pienehkössä Sligon kaupungissa Irlannissa olin ihan varma että haluan vaihtoon. Irlanti on vaan aina kiehtonut minua vihreine niittyineen ja menninkäissatuineen ja ihanine perinnemusiikkeineen. Minua viehättää myös ajatus siitä, että asuisin pienessä kaupungissa tähän nykyiseen kotikaupunkiini verrattuna (Sligossa asuu noin 18 000 ihmistä ja täälläpäin yli 70 000). Myös Irlannin meri-ilmasto sopii tällaiselle hellettä välttelevälle aurinkoallergikolle mainiosti. Tosin helteestä ei ole hirveästi vaivaa syksyllä ja talvella johon vaihtoni sijoittuu ja Irlannissa on masentavan leudot talvet...

Toivottavasti pääsen vaihtoon. Olen haaveillut Irlannissa asumisesta jo vuosia ja nyt se voisi käydä toteen. Ehkä tämä väsynyt koulunkäyntikin saisi uutta potkua. Sormet ristiin siis.

Tervetuloa, Takkuset!

Vähän syvällisemmänoloisen tekstin jälkeen varmasti sallitaan hieman pinnallisuutta. En ole sellainen ihminen, joka hirveästi potee masennusta omasta ulkonäöstään. Ihminen on kuitenkin minusta kaunis olento. Mutta tässä viime kuukautena olen potenut kovaa hiusangstia tajuttuani etten pidä hiuksistani ollenkaan. En ole juuri koskaan tehnyt hiuksilleni mitään muuta kuin värjäillyt niitä joinakin harvinaisina hetkinä, ja olen aina inhonnut kaikkia hiusmömmöjä hoitoaineita myöten. Hiuksiani pohtiessani en myöskään voinut päätyä mihinkään ratkaisuun täysin esteettisin perustein vaan piti myös ajatella sitä, miten ne vaikuttavat ympäristöön ja elämääni. Noh, tässä on nyt sitten tämän pohdinnan ja harmittelun tulos:

Olen aina pitänyt takkuja todella kauniina mutten ole kuitenkaan itse ollut aiemmin valmis niitä hankkimaan. Mutta tämän pohdintani jälkeen tulin siihen tulokseen että olen valmis ja takkujen aloittaminen tuntui aivan luonnolliselta ratkaisulta. Sitten alkoi kahden ystävän kanssa takutus joka kestikin hurjan monta tuntia ja ne tunnit jakautuivat neljälle päivälle. Tuloksena oli hurjat 105 vauvatakkua jotka ovat vielä varsin pörröiset ja laihat ja vallattomat ja haituvaiset ja odottavat pääsemään syömään toisiaan. Ne ovat niin ihanat! Kiitoksia hurjasti avusta tiedätte kyllä ketkä! Nyt vain hoitamaan ja kasvattamaan ja rakastamaan niitä. Rakastan niitä kyllä jo nyt. Tuntuu kuin hiukset olisivat saavuttaneet todellisen muotonsa.

Ajattelin ehkä jossain vaiheessa väkertää takkujen kehitysvälilehden tähän blogiin ihan vain huvin vuoksi kunhan nämä alkavat tästä kehittymään... Katsotaan nyt. Tervetuloa, takkuset!

Lokeroita...

Tänään tuli keskusteltua henkeviä kavereiden kanssa, ja se on aina kivaa. Yksi asia, joka oli hyvin pitkän ja mukavan keskustelun aiheena jäi mieleeni ja taidanpa kirjoittaa siitä tännekin jonkinlaisen tiivistelmän mietteistämme. En nyt varmasti osaa ilmaista itseäni yhtä hyvin ja pitkällisesti kuin päivemmällä mutta kokeillaan.

Eli puhe oli lokeroimisesta ja luokittelusta. Ei siis tavaroiden laatikkoon laittamisesta tai tieteellisestä luokittelusta vaan asenteellisesta luokittelusta. Puhuimme siitä miten ihmisillä on taipumus automaattisesti laittaa toisen ihmisen johonkin tiettyyn kategoriaan (tai useampaan sellaiseen) esimerkiksi pukeutumisen, rodun, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Kaikkihan sitä tekevät, mutta tuntuu myös että monet ihmiset pitävät ensivaikutelmansa avulla tekemäänsä lokerointia täysin osuvana ja ehdottomana faktana ja yllättyvät kun tämä heidän luokittelemansa henkilö osoittautuukin stereotyyppiään syvällisemmäksi olennoksi ja jopa täysin erilaiseksi kuin he olivat odottaneet. Tämähän johtuu tietenkin siitä että meitä monimutkaisia otuksia on hyvin, hyvin vaikea määritellä yksiselitteisesti. Kovin moni ei varmasti osaa määritellä edes itseään kovin hyvin. Itse en ainakaan tätä osaa.

Tuntuu hyvin suppealta määritellä toista ihmistä yhden ominaisuuden perusteella. Tuntuu oudolta, että ihminen luokitellaan hipiksi tai vaikka gootiksi. Tuntuu oudolta kun ihminen luokitellaan homoksi tai heteroksi tai biseksuaaliksi. Joskus tuntuu myös oudolta kun ihminen luokitellaan mieheksi tai naiseksi muutenkin kuin biologisesti. On outoa kuvata monimutkaista asiaa yhdellä sanalla johon liittyy tiettyjä assosiaatioita jotka eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Tiedän, että se on aivan luonnollinen reaktio ja ihmisten on tehtävä niin. Kasveille, eläimille, lajitovereille... kaikki täytyy luokitella. Teen sitä itsekin. Luon itsekin mielikuvia ja saatan asettaa ihmiset omaan henkiseen lokerikkooni. Mutta on monia hetkiä jolloin se tuntuu väärältä ja pahalta. Ei minulla ole tarpeeksi käsitystä toisesta ihmisestä tiivistääkseni häntä yhteen tai edes muutamaan sanaan. Ei minulla ole oikeutta tiivistää monipuolista persoonaa yksinkertaiseksi. Mutta kaikki tekevät johtopäätöksensä ja sen avulla he selviytyvät maailmassaan ja pitävät sen järjestyksessä. Ei kai sille mitään voi.

Mutta toivoisin, että näitä lokerikkoja ei pelättäisi penkoa ja miettiä, kuuluisivatko niissä olevat asiat vaikka sekaisin lattialle. Huh huh, menipä hassuiksi vertauksiksi. Hyvää yötä.

Helmikuu ja vapaapäiviä

Mitä ihmettä? Ihanko oikeasti tämän kymmentuntisten työpäivien ja koulun deadlinejen täyttämän ajan jälkeen on yhtäkkiä monta päivää vapaata? Pakkohan se nyt on uskoa kun tässä on keskiviikosta asti oltu ihan oikeasti vapaalla. On jännää huomata etten heti osannut oikein siirtyä siihen vapaa-aikamielentilaan. Ihmisen aivot ja keho ehtivät tottua hurjaan pyöritykseen yllättävän nopeasti ja sitten onkin jo outoa hidastaa taas vauhtia. No, sitten kun se vapaa-aikafiilikseen pääsy onnistui niin vapaa-aika tuntuu suorastaan ihanalta luksukselta. Siirryin jotenkin heti sellaiseen hassuun "kotirouvatilaan" joka on minulle aika harvinainen ja leivoin keskiviikkoaamupäivän ja päivän muffinsseja. Torstai meni neuloessa ja tämä aamupäivä meni siivotessa. No, siivoamisessa sain onneksi sulhaselta apua kun olisi muuten tämä vielä viipyilevä väsymys ajanut minut vain istumaan paikallani ja lykkäämään siivoamista viikonloppuun.

Helmikuun vegaanisia mustikkamuffinsseja

Sää on edelleen ihana, juuri sellainen täydellinen kävelysää. Tässä on ollut mukavasti muutama päivä hengähtää ennen uutta lukukautta, joka siis alkoi helmikuun alussa. Sitten voi ryhtyä taas ajattelemaan koulua ja ennen kaikkea vaihtoon lähtemistä. Helmikuu tarkoittaa siis myös sitä, että on aika hakea lähtölupaa koululta kun kerran ensi syyslukukaudeksi sinne ulkomaille haluan.

Vaihtoon lähtemisessä on siis useampi vaihe. Ensimmäinen vaihe on tietenkin päättää vaihtoon lähtemisestä ja alkaa ajatella kohdemaata. Sitten haetaan omalta koululta lupa lähteä. Tämä meinaa siis sitä, että koululla tarkistetaan että vaihtoon lähtijällä on opinnot hyvällä mallilla ja ettei samaan isäntäkouluun ole tunkeutumassa liian monta oppilasta kerralla. Kun lähtölupa on myönnetty niin huhtikuussa on sitten aika hakea itse isäntäkouluun. Sitten on aika tehdä loput lähtövalmistelut ja lähteä. Olo on vähän kuin jonkun hassun kykyjenetsinärealitysarjan karsinnoissa. Pitää päästä kahdesti jatkoon. En voi sanoa tykkääväni siitä tunteesta.

Niin ja varmasti olisi hyvä mainita tässä se minun ykköskohdemaani. No, toisaalta, puhutaan siitä sitten toisessa postissa kunhan on ensin lähetetty hakupaperit matkaan...